JIM PEMBROKE, RICK CHAFEN – Just My Situation – Muistelmat
(Like, 2022, suom. Esa Kuloniemi, 272 s.)
Tämä vuosi on jo esitellyt minulle mukavaa retromuisteloa kirjoissa Bändilaboratorio ja Manserock. Trilogia täydentyy tällä Jim Pembroken (1946–2021) biografialla. Jimin historia on hyvin tallennettu Wigwam-opukseen (2018 tuli jopa uudistettu painos) sekä Svartin erilaisten uusintajulkaisujen esseelehtisiin Blues Sectionin ensialbumista lähtien. Veikkaanpa, että tämän kirjan lukijakunnalla on siis jo syventävät opinnot aiheesta suoritettuna. Ainakin minulle Pembroken musiikki on tullut tutuksi jo debyyttisooloalbumista ja sitä myötä myös koko Wigwam-tuotanto. Ylöjärvellä pohdittiin tuolloin musamiesten arvioita ja ”Fairyport” ja ”Being” olivat ahkerasti käpistelyn kohteina. Itse näin sitten Wigut pariinkin otteeseen Tampereen Tekulla ja Jim Pembroken jopa kerran hänen säestäessään Heinäsirkkaa tamperelaisessa yökerhossa kasarilla. Ja tietysti se keikka Provinssirokissa 1991.
Tämä elämäkerta täydentää useilta osin aiempia dokumentteja ja ääniraidaksi voi vaikka tapetoida muutaman vuoden takaisia Svartin ”Wigwam 50 vuotta” -juhlajulkaisuja. Kirja on rakennettu Jimin tekemästä kirjoitusaihiosta – lisättynä Jarkko Jokelaisen käsialaa olevalla epilogilla viimeisestä vuosikymmenestä, jossa puhuvat tytär Emma ja luottomuusikko Jukka Orma. Kiinnostavinta on Jimin oma teksti, jossa hän kertoo kappaleidensa luomisprosesseista ja jakaa pikkumuistoja bändissä soittamisen dynamiikasta. Ehkä BN:n lukijoiden kannalta uutta on värikäs kuvaus nuoruudesta taidekouluaikoina, Carnaby Steetin ja Sohon bluesklubien maailmasta vuosien 1963–64 taitekohdassa. Isoa osaa tekstiä leimaa Jimin kiitollisuus siitä, kuinka Suomeen saapunut brittinuori temmattiin heti mukaan viihdekoneistoon. Muutenkin tuntuu, että nuoruuden muistot tuodaan esiin monien kappaleiden sanoituksissa ja sointukuviossa. Kirjan kannen kuva Jimistä istumassa keskituhdolla veneessä vertautuu tarinaan, jossa tavallaan kertoja vain kulkee eteenpäin virran viemänä erilaisissa karikoissa ja kuohuissa. Olihan tuo vuosi 1967 (Blues Section) ja 1970-luvun alku (Wigwam) populaarikulttuurissa suuren muutoksen aikaa. !970-luvun lopussa taas tuli uralle haasteita, kun rockissa palattiin takaisin punkin juurisyihin.
Kirjassa tulee esille se dualismi, joka oli Jimin ja Otto Donnerin välillä heti Blues Sectionin ensimmäisistä äänityksistä lähtien. Donnerille studio oli instrumentti ja hän kannusti Jimiä kirjoittamaan kappaleet levylle. Tämä yhteys säilyi viimeiseen saakka, Jimin Kansas City -vuosiin ja Donnerin kuolemaan asti. Donnerhan antoi ns. avoimella sekillä Jimille mahdollisuuden tehdä levyjä ja Love Recordsin julkaisemat kolme soololevyä muodostavat kuitenkin sen ylittämättömän trilogian hänen tuotannossaan. Tämä prosessi ja sen kulku kerrotaan tarkasti. Pembroke ja Donner olivat aivan eri lähtökohdista lähteneitä musiikin tekijöitä, mutta yhteistyössä oli luottamusta ja magiikkaa.
Toinen kertomaton tarina on Jimin ura ja kokemukset Wigwamin jälkeisessä ajassa varmistamassa ja viimeistelemässä menestystä Hurriganesille, Kojolle (kaikki kappaleet Kojon kahdelle menestyslevylle ”So Mean” ja ”Lucky Street”) sekä Riki Sorsalle (esim. ”Changing Tunes” -albumi), unohtamatta euroviisuedustusnumeroita. Kertomus on myös saanut vitaalin jatko-osan uusien Wigwam-levyjen sekä menestyksekkään 50-vuotisjuhlakiertueen myötä. Lisäksi erilaisia Wigwam-tribuutteja on nähty keikoilla viime vuosina Jukka Gustavsonin ja Rekku Rechartin luotsaamina.
Kolmas miniteema on shakin peluun vapauttama vaikutus kiertueilla ja bändin jäsenten kesken. Pekka Pöyryä Jim ei pystynyt päihittämään tällä saralla. Kirja antaa kuvan Jimistä hahmona, joka ei toimi kovinkaan praktionaalisesti, mutta tulosta silti syntyi dokumentoimalla kaiken aikaa ryöppyäviä ideoita erilaisille lippusille ja lappusille. Niistähän sitten tehtiin iso määrä musiikkia myös muille levytettäväksi.
Tässä muistelmakirja, joka kerrankin keskittyy itse musiikin juuriin ja luomiseen. Kaikkea sitä klikkausuutiskerrontaa olisi varmasti ollut värikkäiltä Stadin vuosilta melkoisesti tarjolla, ainakin toiset yli 200 sivua sitä haluaville, mutta onneksi tämän territorion synnit päähenkilö on jättänyt viisaasti muiden tehtäväksi.
Jorma Riihikoski
(julkaistu BN-numerossa 6/2022)
